Monday, May 7, 2007

Ääniraitoja

Olen aina ollut varsin suoraviivaisen musiikin ystävä. Mielestäni 2,5 minuuttia on vallan sopiva kappaleen pituus. Jossain vaiheessa tosin lankesin Yesin ja Emerson Lake & Palmerin kaltaisiin progemastodontteihin. Kyllä niitä vieläkin tulee silloin tällöin kuunneltua.

Esittelen tässä kuitenkin toisenlaisen harha-askeleeni rock-establishmentista. Se on viehtymys elokuvamusiikkiin. Harrastus lähti liikkeelle Bond -soundtrackeista sekä sai sytytysmateriaalia alitajunnassani pitkään kyteneestä Henry Mancini -hehkusta. Varsinaiseksi roihuksi innostus kasvoi kun pääsin tutustumaan huolella esimerkiksi John Barryn tuotantoon.

Nyt en tarkoita niitä soundtrackeja joihin on kerätty nostalgisia biisejä vuosien varrelta. Ne ovat oma lukunsa ja niistähän löytyy varsinaisia superkokoelmia. Esmerkkinä mainittakoon Kill Bill -levyt, American Graffiti tai vaikkapa Good Morning Vietnam. Joskushan nämä voivat olla peräti sillisalaattia. Itseltäni ainakin löytyy Mask -elokuvan soundtrack, jossa samojen pahvien sisään on sullottu mm Little Richard, Steely Dan ja Grateful Dead. (Tämä ei ole se Jim Carrey -elokuva vaan Peter Bogdanovichin 1985 ohjaama pläjäys, jossa pääosissa ovat Cher ja Eric Stolz)

Tässä muutama soundtrack, joka on saanut CD-soittimessani erityisen paljon peliaikaa:

Jerry Goldsmith: Logan's Run


Tässä elokuvamusiikin helmessä futuristinen ujellus kohtaa orkestraalisuuden. Itse elokuvakin on ihan hyvä tieteisseikkailu. Siinä eletään tulevaisuudessa, jossa ihmisten on väestönkasvullisista syistä kuoltava viimeistään 30-vuotiaana. Kaikillehan tuollainen meno ei passaa, joten aina löytyy joku kapinamielinen vastuutaan pakoileva ikiteini. Ja sitten laitetaan Logan (Michael York) perään.






Jerry Goldsmith: Chinatown

Jos jostain musiikista voidaan sanoa että se on melankolista niin se on tämä. Silti musiikissa elää haikea optimismi. Puhallinsoittimet maalailevat hillitysti äänimaisemaa ja elokuvan nähneen kuuntelijan on helppo kuvitella J.J Gittesin harhailevan laiskasti Kalifornian kuivissa kuvissa.

Goldsithin tuotannossa tämä edustaa täysin toista laitaa kuin esimerkiksi yllä mainittu Logan's Run.
Ääniraitaan on myös lainattu estoitta joitain 30 -ja 40-lukujen schlagereita.





Henry Mancini: Arabesque

Nostan tämän esiin Mancinin laajasta tuotannosta, koska se lienee vähemmän tunnettu kuin esimerkiksi Breakfast at Tiffany's.

Tässä levyssä yhdistyvät peritutut mancinilaiset teemat sekä itämainen musiikki. Joitain saattaa häiritä ääniraidan lievä kliseisyys. Arabesque ei ehkä ole HM:n parasta musiikkia, mutta mielenkiintoinen se on.

En tietääkseni ole nähnyt elokuvaa, mutta joissain lähteissä sitä kehutaan mojovaksi vakoilujännäriksi. Täytynee hommata dvd, jos on kaupan ja sattuu kohdalle.

2 comments:

Varapygmi said...

Kappas, en ole äitynyt noita oikeita soundtrackeja hommaamaan tai kuuntelemaan.

John Barrylta ostin kyllä hiljattain hienon kokoelman The Best of the EMI Years, jossa säväyttää Bond-teeman ja -tunnarien lisäksi Beat Girl. Ja Ennio Morriconelta piti kanssa saada parhaita levyllinen.

Mancini on kyllä ässä, vaikkapa Baby Elephant Walk on yhtä hieno riivajainen kuin Pink Panther teema.

Jossain muuten mainittiin hiljattain arvovaltaisesti, että ensimmäinen rockstykeillä soundtrackin täyttänyt elokuva olisi 60-luvun lopulta, olikohan se Easy Rider.

Laskisin kyllä jo 50-luvun rock-kyhäelmät samaan kastiin, esmes Girl Can't Help It on oikea elokuva, joka tuuttaa runsaan valikoiman rockhittejä tulemaan, usein muka-livenä mutta myös taustalla. Onhan siinä kyllä ero Easy Rideriin.

Theodorville said...

Jep. Morricone on kyllä hyvä. Itse asiassa ensimmäisiä elokuvamusiikin helmiä itselläni c-kasetin muodossa olikin juuri Ennion western-kokoelma, jossa oli mm parhaat kipaleet dollaritrilogiasta. Yksi kova suosikki on "Una Pistola Per Ringo (Angel Face)".