Esittelen tässä kuitenkin toisenlaisen harha-askeleeni rock-establishmentista. Se on viehtymys elokuvamusiikkiin. Harrastus lähti liikkeelle Bond -soundtrackeista sekä sai sytytysmateriaalia alitajunnassani pitkään kyteneestä Henry Mancini -hehkusta. Varsinaiseksi roihuksi innostus kasvoi kun pääsin tutustumaan huolella esimerkiksi John Barryn tuotantoon.
Nyt en tarkoita niitä soundtrackeja joihin on kerätty nostalgisia biisejä vuosien varrelta. Ne ovat oma lukunsa ja niistähän löytyy varsinaisia superkokoelmia. Esmerkkinä mainittakoon Kill Bill -levyt, American Graffiti tai vaikkapa Good Morning Vietnam. Joskushan nämä voivat olla peräti sillisalaattia. Itseltäni ainakin löytyy Mask -elokuvan soundtrack, jossa samojen pahvien sisään on sullottu mm Little Richard, Steely Dan ja Grateful Dead. (Tämä ei ole se Jim Carrey -elokuva vaan Peter Bogdanovichin 1985 ohjaama pläjäys, jossa pääosissa ovat Cher ja Eric Stolz)
Tässä muutama soundtrack, joka on saanut CD-soittimessani erityisen paljon peliaikaa:
Jerry Goldsmith: Logan's Run
Tässä elokuvamusiikin helmessä futuristinen ujellus kohtaa orkestraalisuuden. Itse elokuvakin on ihan hyvä tieteisseikkailu. Siinä eletään tulevaisuudessa, jossa ihmisten on väestönkasvullisista syistä kuoltava viimeistään 30-vuotiaana. Kaikillehan tuollainen meno ei passaa, joten aina löytyy joku kapinamielinen vastuutaan pakoileva ikiteini. Ja sitten laitetaan Logan (Michael York) perään.
Jerry Goldsmith: Chinatown
Jos jostain musiikista voidaan sanoa että se on melankolista niin se on tämä. Silti musiikissa elää haikea optimismi. Puhallinsoittimet maalailevat hillitysti äänimaisemaa ja elokuvan nähneen kuuntelijan on helppo kuvitella J.J Gittesin harhailevan laiskasti Kalifornian kuivissa kuvissa.Goldsithin tuotannossa tämä edustaa täysin toista laitaa kuin esimerkiksi yllä mainittu Logan's Run.
Ääniraitaan on myös lainattu estoitta joitain 30 -ja 40-lukujen schlagereita.
Henry Mancini: Arabesque
Nostan tämän esiin Mancinin laajasta tuotannosta, koska se lienee vähemmän tunnettu kuin esimerkiksi Breakfast at Tiffany's.Tässä levyssä yhdistyvät peritutut mancinilaiset teemat sekä itämainen musiikki. Joitain saattaa häiritä ääniraidan lievä kliseisyys. Arabesque ei ehkä ole HM:n parasta musiikkia, mutta mielenkiintoinen se on.
En tietääkseni ole nähnyt elokuvaa, mutta joissain lähteissä sitä kehutaan mojovaksi vakoilujännäriksi. Täytynee hommata dvd, jos on kaupan ja sattuu kohdalle.
