Kaikki pelaa

Tyttäreni toi kotiin eilen hauskan tulosteen, jossa kerrottiin koulunsa tulevista tapahtumista; kevään juhlista ja muista normaalista työrytmistä poikkeavista asioista. Ensimmäisenä silmään pisti seuraava lause:

"Osallistumme Kaupissa järjestettävään Kaikki pelaa -jalkapallotapahtumaan. Osa pelaa, osa katselee peliä."

Suomen Palloliitto on toki tehnyt hienoa työtä viime vuosina lanseeratessaan upeita sloganeita kuten edellä mainittu Kaikki pelaa. Toinen mainittava uudistus oli jokunen vuosi sitten esiin nostettu vihreän kortin kampanja. Se antoi tuomarille mahdollisuuden näyttää jollekulle pelaajalle vihreää korttia jos tämä oli osoittanut pelikentällä poikkeuksellista rehtiyttä.
C'mon hei!
Kuka haluaa talsia pukukoppiin omiensa joukkoon vihreän kortin kirous niskassaan? Tulevatko pelikaverit kukkakimppujen kera halaamaan sinua hävityn matsin jälkeen kun olet jättänyt taklaamatta läpi päässeen vastustajan hyökkääjän?

Kaikenlaiset iskulauseet ovat tietysti kivoja ja ne voivat parhaimmillaan nostaa lajin imagoa. Kaikki pelaa -kampanja on varmaankin saanut muutamankin isän tai äidin raahaamaan lapsensa kentälle siinä toivossa, että poika tai tytär saisi itselleen täydellisen tasa-arvoisen harrastuksen, jossa ei erotella hyviä, pahoja eikä rumia toisistaan. Sillä ei liene väliä, että lapsen futarin lahjat voisi tiivistää Frank Zappan sanoin: " One of my legs is shorter than the other and both of my legs are too long." (Dancing Fool)

Jalkapallo- tai jonkun muun harrastuksen aloittaminen nuorella iällä on mielestäni erittäin hieno asia ja nostan stetsonia niille vanhemmille, jotka jaksavat olla mukana kannustamassa lapsiansa, tai vielä parempaa, olla toiminnassa mukana huoltajina tai valmentajina. On muistettava kuitenkin, että Kaikki pelaa -tyylisten korulauseiden takaa kurkkii armoton arki, jossa pätevät luonnon, ei SPL:n lait. Joskus kyynärpäät kopisevat toisiinsa enemmän kentän laidalla kuin itse pelissä.

Kuva-arvoitus 3

Suuren suosion saanut kuvallisten arvoitusten sarja saa jatkoa tässä mysteriossa, jossa haetaan erästä klassisen musiikin säveltäjää kuvavihjeiden avulla.

Sen verran täytyy vihjaista, että eri kielten kirjoitusasuihin ja lausumisiin täytyy suhtautua joustavasti. Eikä Pirkanmaan paikallistuntemuskaan ole pahitteeksi. Tilan puutteen vuoksi olen myöskin yhdistänyt pari kuvaa toisiinsa (Paint Shop Pro 7.0)

Siis. Kuka klassisen musiikin säveltäjä?

Kuva-arvoitus 2

Doors of Perception
tai
Perception of Doors
Ihan miten haluatte.

Nyt haemme alla olevien kuvavihjeiden avulla kolmea The Doors -yhtyeen kappaletta.
Koska yhtyeen tuotanto on suppeudestaan johtuen varsin helposti hahmotettavissa, tyydyn vain vihjaisemaan, että biisit ovat ilmestymisjärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan.

1.



2.



3.



Ja kuten aina, onnea kisaan.

Pelejä ilman rajoja 1

Varsinkin lapsiperheisiin tulee silloin tällöin postin kantamina miltei kirjamittaisia kataloogeja uusista leluista, nukeista ja peleistä. Näin tapahtuu ennen kaikkea joulua edeltävinä kuukausina (joita on 11 kpl). Joskus peleistä parhaimmat päätyvät pubien ja baarien kirjahyllyihin heti sinne ensyklopedioiden, rockopedioiden ja Pentti Saarikosken runoteosten (joita kukaan ei lue) alle; Alias, Frendit, Monopoli, Yatzy.

Tahtoisin kuitenkin esitellä muutaman pelin, joita ei löydy Bratzien ja Haukkaavien Hippojen viereisiltä sivuilta. Nämä ovat aikanaan joko yksin tai kaverin kanssa keksittyjä ajanvietemuotoja joita toivon jokaisen joskus ainakin kokeilevan. Muistakaa kuitenkin, että alla mainitut pelit ovat kopisuojattuja eikä niitä siten saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin.

Jotta itse saisin edes kapallisen kaupallista hyötyä peleistä, ilmoitan nämä elämääni sulostuttaneet viihdeinstrumentit myös englannin kielellä:

Nyt Mattel, Fisher Price ja Agfa: vaviskaa!

1. Mäkihyppypeli ( The Ultimate Ski Jump Coffee Package Game)

TUSJCPG 1.1.1 tehtiin siten, että leikattiin paperinukkemaisesti kahvipaketin kannesta ihmishahmo, mitattiin ja leikattiin sukset. Nämä teipattiin huolella oikeaan kohtaan, jotta saatiin haluttu tasapaino aikaiseksi. Kehon tasapaino testattiin pudottamalla ukko alas ja kommentoimalla hannu lepistömäisesti liitorataa tyyliin "hyvää tekemistä" tai "No joo, pikkunätti hyppy". Kun "ukon" balanssi oli saatu kohdalleen oltiinkin jo valmiita kisaan. 60 askarrellun pahviukon jälkeen tehttin hyppyri, joka koostui Scalextric -autoradan ylämäestä sekä kaksikerroksisen asuintalomme portaikkoon tehdystä pahvisesta alamäestä.

Parhaimmillaan ukot lensivät 126 metriä (2,5 metriä luonnossa). Pituus ja tyyli ratkaisivat. Legendaarisia TUSJCPG:läisiä olivat mm Hans Georg Aschenbach, hänen velipoikansa Dieter, Henry Glass ja Pentti Kokkonen.

2. Mandariinitaistelu (The Ultimate Mandarin Fight)

TUMF:ssa ostetaan kaupasta mandariini, kuoritaan se ja erotellaan mandariinilohot toisistaan. Sen jälkeen jaotellaan lohmot kahteen lohkoon. Satunnaisessa järjestyksessä asetetaan lohmot vastakkain ja painetaan niitä toisiaan vasten. Se kummasta purskahtaa trooppiset mehut aikaisemmin putoaa jatkosta. Ehjä jatkaa. Cup-systeemi siis. Voimakkain mandariinilohmo voitta kisan eikä joudu syödyksi.

3. Mamata (The Ultimate Mindmastering Football Manager Eating Game)

Tulee sanoista Mastermind -Manager- Tammi. Tässä tuskaisassa pelissä yhdistyy klassikkopeli Mastermind, jalkapallovalmennus sekä Tammi -lautapeli.

Aluksi kaksi pelaajaa miettii toisistaan tietämättä jalkapallostrategian. Sen jälkeen kotijoukkue asettaa nappinsa Mastermind -kentälle esimerkiksi 4-4-2 asetelmaan. Vierasjoukkue asettaa myös oman joukkueensa kentälle. Sen jälkeen pelataankin tammen säännöillä kuitenkin siten, että se, joka saa ensimmäisenä neljä omaa pelaajaa vastustajan päätyyn voittaa. Mainittakoon vielä, että pelissä voi syödä vastustajan, mutta hänelle ei voi syöttää.

Tämän pelin tuoksinassa on tullut aikojen saatossa lukuisia erimielisyyksiä sääntötulkinnoista. Nappien liikuttelusta on ollut puhetta. Saako pakittaa, saako ohittaa? Usein peli päätyy siihen että vastustaja pukkaa päällään vastustajaansa rintakehään.

Ääniraitoja

Olen aina ollut varsin suoraviivaisen musiikin ystävä. Mielestäni 2,5 minuuttia on vallan sopiva kappaleen pituus. Jossain vaiheessa tosin lankesin Yesin ja Emerson Lake & Palmerin kaltaisiin progemastodontteihin. Kyllä niitä vieläkin tulee silloin tällöin kuunneltua.

Esittelen tässä kuitenkin toisenlaisen harha-askeleeni rock-establishmentista. Se on viehtymys elokuvamusiikkiin. Harrastus lähti liikkeelle Bond -soundtrackeista sekä sai sytytysmateriaalia alitajunnassani pitkään kyteneestä Henry Mancini -hehkusta. Varsinaiseksi roihuksi innostus kasvoi kun pääsin tutustumaan huolella esimerkiksi John Barryn tuotantoon.

Nyt en tarkoita niitä soundtrackeja joihin on kerätty nostalgisia biisejä vuosien varrelta. Ne ovat oma lukunsa ja niistähän löytyy varsinaisia superkokoelmia. Esmerkkinä mainittakoon Kill Bill -levyt, American Graffiti tai vaikkapa Good Morning Vietnam. Joskushan nämä voivat olla peräti sillisalaattia. Itseltäni ainakin löytyy Mask -elokuvan soundtrack, jossa samojen pahvien sisään on sullottu mm Little Richard, Steely Dan ja Grateful Dead. (Tämä ei ole se Jim Carrey -elokuva vaan Peter Bogdanovichin 1985 ohjaama pläjäys, jossa pääosissa ovat Cher ja Eric Stolz)

Tässä muutama soundtrack, joka on saanut CD-soittimessani erityisen paljon peliaikaa:

Jerry Goldsmith: Logan's Run


Tässä elokuvamusiikin helmessä futuristinen ujellus kohtaa orkestraalisuuden. Itse elokuvakin on ihan hyvä tieteisseikkailu. Siinä eletään tulevaisuudessa, jossa ihmisten on väestönkasvullisista syistä kuoltava viimeistään 30-vuotiaana. Kaikillehan tuollainen meno ei passaa, joten aina löytyy joku kapinamielinen vastuutaan pakoileva ikiteini. Ja sitten laitetaan Logan (Michael York) perään.






Jerry Goldsmith: Chinatown

Jos jostain musiikista voidaan sanoa että se on melankolista niin se on tämä. Silti musiikissa elää haikea optimismi. Puhallinsoittimet maalailevat hillitysti äänimaisemaa ja elokuvan nähneen kuuntelijan on helppo kuvitella J.J Gittesin harhailevan laiskasti Kalifornian kuivissa kuvissa.

Goldsithin tuotannossa tämä edustaa täysin toista laitaa kuin esimerkiksi yllä mainittu Logan's Run.
Ääniraitaan on myös lainattu estoitta joitain 30 -ja 40-lukujen schlagereita.





Henry Mancini: Arabesque

Nostan tämän esiin Mancinin laajasta tuotannosta, koska se lienee vähemmän tunnettu kuin esimerkiksi Breakfast at Tiffany's.

Tässä levyssä yhdistyvät peritutut mancinilaiset teemat sekä itämainen musiikki. Joitain saattaa häiritä ääniraidan lievä kliseisyys. Arabesque ei ehkä ole HM:n parasta musiikkia, mutta mielenkiintoinen se on.

En tietääkseni ole nähnyt elokuvaa, mutta joissain lähteissä sitä kehutaan mojovaksi vakoilujännäriksi. Täytynee hommata dvd, jos on kaupan ja sattuu kohdalle.

Ystäväin Osmo Poliitti esitti arvuuttajaa elokuvassa "Kuva-arvoituksia". En ehtinyt harmikseni mukaan arvuuttelemaan, mutta innostuin siitä sen verran, että tahtoisin esittää myöskin muutaman kuva-arvoituksen, joka liittyy poppikulttuuriin. Tietovisoihin joitakin kertoja osallistuneena ja muutaman "kyssän" tehneenäkin tämä tuntuu piristävältä vaihtoehdolta solmuttaa kanssaihmisten päitä ainakin viideksi sekunniksi.

Pysytellään helpoissa vastauksissa joskin vihjeissä voi olla jokunen oudompikin kasvo.

1. Mikä Rolling Stonesin kappale?




2. Mikä (yhä) Rolling Stonesin esittämä kappale?




3. Mikä Elviksenkin esittämä kuuluisa Rock and Roll -kappale?






Onnea kisaan.

Rock'n'roll double neck guitar

Innostuin taannoin hehkuttelemaan (tosin sekavasti) omaa kitaranostoreissuani menneiltä vuosilta. Olisi pitänyt kenties mainita, ettei kuvan Ibanez ollut se nimenomainen kitara, jonka vuoksi urhasin viimeisenkin uskottavuuteni vanhempieni silmissä sekä sen myötä toviksi mahdollisuuteni ehjien housujen hankintaan.

Housut tulee nykyisin hommattua UFFista ja yleensä ehjinä. Kitaroista en juuri mitään ymmärrä tänä päivänäkään, mutta sen tiedän että niissä on yleensä koppa, talla, kaula ja pääasiallisesti kuusi kieltä, joihin pitäisi osua samanaikaisesti sekä vasemman että oikean käden sormilla.

Toista se on toisilla. Osmo Poliitti ilmaisi jo blogissaan viehtymyksensä Deke Dickersoniin, joka soittelee paljolti kaksikaulaisella Mosrite -työvälineellä. Hänen stakassaan on 6*6 kieltä kun taas joillakin kuten kuvan Jimmy Pagella saattaapi olla vingutusvälineessään jopa 12*6 kieltä.

Deke Dickersonin kantaisänä kaksikaulaisten suhteen voidaan pitää kaiketi vanhan liiton country -pikkajaa Joe Maphisia. Olen nähnyt herran kerran Ruotsin TV:n dokumentissa (taisi olla Tex Ritter Shown antia) ja kyllähän homma toimi. Deken toisena kantaisänä voidaan pitää kovan luokan lurittelijaa ja sätkynukkea Larry Collinsia, joka vaikutti The Collins Kidsin toisena jäsenenä. Larry on syntynyt 1944 joten ensimmäistä kertaa huipulla ollessaan poika oli hädin tuskin kympin vanha.


Larry Collins nousi vielä aikapoikanakin musiikkibusineksen huipulle. Hänen kynästään on lähtöisin mm Delta Dawn -niminen kappale, josta ainakin Tanya Tucker sai itselleen aimo hitin. Suomennoksessahan ikioma Maaritimme lauloi upeasti Laakson Liljasta.
Muuten. The Collins Kidsin toisella jäsenellä Lorrie Collinsilla oli vain yksi kaula, mutta se oli sitten sitäkin kaunihimpi.

Youtubestakin tietenkin löytyy: Just Because
Ja paljon muuta.

Helppoa ja herkullista

Elämässä tulee useasti tehtyä asioita, joista ei saa minkäänlaista korvausta. Ei rahaa eikä rakkautta. Kai tietynlainen pyyteettömyys on kunnioitettava ominaisuus ihmisessä. Parempi antaa kuin ottaa. Niin, mutta onko se sittenkin juuri kunnioitus, jota saamme vastalahjaksi silkasta reiluudesta tehdyille töillemme? Jos kunnioitus tai arvostus ei tulekaan seuraavaan tilipäivään mennessä niin ehkä kunnian kukko alkaa laulamaan viimeistään silloin kun aika alkaa meistä jättämään ja lähimmäiset ryhtyvät naputtelemaan WordPadilla jäähyväispuheitaan.

Paljon tulee tehtyä myös turhaa työtä, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään eikä niistä minkäänlaista arvostusta tahi kunniaa ansaitsekaan. Kuten tämän palstan ylläpitäminen. Siksipä ajattelin, että jos kehaisen muutamia tuotteita jutussani, joku suuryritys tarttuisi syöttiin ja alkaisi lähettämän minulle pieniä ruskeita kirjekuoria.

Esittelen tässä muutamia valmiselintarvikkeita, joihin olen kiintynyt viime aikoina. En ole mikään valmisruokien ystävä, mutta paikoitellen niiden käyttö ainakin osana ruokailukokemusta on perusteltua: helppoa ja jopa herkullista.

Chipstersin kirjolohipyörykät

Takakannessa lukee että ne "sopivat tarjottaviksi kylmän tai lämpimän kastikkeen kanssa". Totta, ja menee suoraan pussistakin suupalana. Helposti saattaa mennä yksi 300g pussi illassa.
Kastikkeeksi suositellaan remouladea ja kyllähän se varmaan yksi parhaista vaihtoehdoista tähän onkin. Perinteinen valkokastikekin voisi sopia Chipstersin herkullisten pyöryköiden kanssa.

La Costeña -tuotteet

Tuoteperheeseen kuuluvat ainakin kokeilemani Pickled Jalapeno Nacho Slices, Salsa Mexicana Casera ja Salsa Mexicana Verde. Varsinkin Caseraa tökkään nykyisin lähes joka ruokaan. Sopivan mausteinen soosi, joka ei polta suuta. Verde on astetta tynäkämpää ja sitä on hyvä käyttää dippinä vaikkapa Chipstersin kirjolohipyöryköiden kera. La Costeña -tuotteet ovat paljon edullisempia kuin esimerkiksi Santa Marian vastaavat. Yksi 220g:n tölkki kyseistä salsaa maksaa vain 1,25€. Näin ainakin S-marketeissa.

Maksapatee (Tulip)

Toissa jouluna innostuin ostamaan Stokkalta järkälemäisen maksapateen, jonka jouduin syömään yksin. Siitä viisastuneena olen siirtynyt pienempiin kerta-annoksiin. Tulipin maksapurkki sopii kokonsa ja makunsa puolesta täydellisesti elävöittämään ruokailuhetkiäni. Se maistuu lusikalla paljaaltaan syötynä kuten myös ruisleivän päälle levitettynä. Naminami.

Teriyakiainekset (Knorr)

Tätä herkkua sai vielä muinoin S-marketista. Pariin vuoteen en ole onnistunut sitä enää missään bongaamaan. Muita Knorrin valmisaineksia kyllä löytyy. Yllätyin aikanani teriyakiaineksista tehdyn ruoan laadukkuudesta. Pelkkä muisto peittoaa kaikki muut vastaavista tee-se-muka-itse-ruuista. Pakettiin kuuluu riisi, soosi sekä marinadiainekset.

Viiksetön Vincent

Tuli juuri edellisessä jutussa mainittua Usherin talon häviössä Roderick Usheria näytellyt mainio Vincent Price. Viiksiniekaksi häntä kutsuin. No, pitipäs sattua, että juuri kyseistä Poe -sovitusta varten Vincent oli ajanut nuo miehekkäät tunnusmerkkinsä pois. Saattaa tietenkin olla, että hän oli vain jemmannut ne pöytälaatikkoon myöhempää käyttöä varten. Yhtä kaikki; viiksetönnä Vincent valleilla vaelteli. Tässä todistusaineistoa:

Pelkoa ja inhoa

Katselin juuri FST:n maanmainiota Hetimiten-ohjelmaa (Ögonaböj), jossa hauskanhassut suomenruotsalaiset keskustelevat ja kikattelevat toistensa puheille. Hieno ohjelma, jossa lopuksi tehdään TOP-5 -listoja erilaisista kummallisista asioista.
Niinpä ajattelin tehdä sellaisen itsekin.

(Pysyttelen vielä plootuni alkutaipaleilla henkilökohtaisissa taustaa-antavissa juttukyhäelmissä. Ehkä joskus päästään vielä nykyhetkeenkin. Ja mitä kaikkea tulevaisuudella onkaan meille annettavaa.)

Pelkoa ja inhoa menneiltä vuosilta eli mitä kaikkea on tullutkaan pelättyä ja inhottua vuosien saatossa.
(Kaikki seuraavat hahmot ovat tiettävästi fiktiivisiä ja kaikki viittaukset oikeisiin henkilöihin ovat täysin vailla järkeä)

1. Roderick Usher

Edgar Allan Poen novelliin perustuvassa elokuvassa Usheria näytteli tietenkin vanha viiksiniekkaVincent Price. Usher oli kumman herkkä kaveri; kuuli kaiken ja haahuili portaissa ääneti sormiaan pahaenteisesti naksutellen. Aivan kuten entinen yläkerran naapurimme. Onneksi "kartanomme" ei uponnut lopuksi suohon vaikka hän jalalla kovasti lattiaa tamppasikin.

2. Rooky

Enid Blyton: Viisikko pulassa. Tämä kirja on tullut luettua monet kerrat ja siihen on ollut hyvä tarttua vielä nykyisinkin, varsinkin silloin kun flunssa on päällä eikä käsi jaksa kannattaa Koraania. Aika usein tämä Blytonin pääteos on kuitenkin pudonnut lattialle tai naamalle jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Yhtä kaikki: pelkoa on herättänyt paitsi itse Rooky myös hieno kappaleotsikko: Rooky on vihainen.

3. Thorpe

Miksikähän tämäkin pääsi listalle? Kyse on joka tapauksessa elokuvasta Merihaukka - The Sea Hawk (1940) ja siinä Thorpea näyttelevästä Errol Flynnista (1909-1959). Pelkoefekti syntyi ilmeisesti Flynnin läpi rainan kestäneestä umpikierosta virneestä ja kansallisteatterimaisesta rehvakkaasta puhetyylistä.

4. Jack Wilson

Jack Palancen näyttelemä hahmo on aiheuttanut mielessäni enemmänkin inhoa kuin pelkoa. Elokuva on sinänsä hieno Shane - Etäisten laaksojen mies, jossa Wilson ei ole se etäisten laaksojen mies vaan ilkeäkasvoinen palkkamurhaaja, joka koettaa taltuttaa etäisten laaksojen miehen yrityksessään kuitenkaan onnistumatta. Onneksi. Föönihiuksinen, lapsenkasvoinen ja tasaisesti ruskettunut Shane (Alan Ladd) pätki ensin kaikkia turpaan ja ampui varmuuden vuoksi loput ennen kuin häippäsi hevosineen kohden auringonlaskua.
Come back Shane!

5. Arja Saijonmaa

Edellisestä poiketen tämä aiheuttaa enemmän pelkoa kuin inhoa. Näin kyseisen mimmin livenä joskus ilman omaa syytäni. Heikosti akustoidussa jumppasalissa Arjan ääni kaikui terävän maskuliinisena ja otti puolapuista ja korislevyistä vielä raivoisan resonanssin. Eikä kärsimysnäytelmää helpottanut yhtään hampaat ja ikenet paljastanut irvistys ja liian lyhyt hame.

Selkeätä sen olla pitää

Edellistä listaa kirjoitellessani tuli mieleen monia erilaisia mahdollisia suosikkilistoja. Niitä tullee jossain vaiheessa tälle palstalle, mutta ensin tahtoisin eritellä hiukan viehtymystäni sarjakuvataiteeseen.

Olen ehdottomasti selkeän linjan (claire ligne) kannattaja. Tämän koulukunnan suurimmat artistit tulevat kai Belgiasta ja Ranskasta, mutta ihailemaani selkeää linjaa löytyy ihan kiitettävästi myös jenkkisarjiksista. En ole koskaan ollut ns taidesarjiksen ystävä vaikka olen niitäkin lukenut. Myös manga ja Marvel -jutut ovat jääneet vähemmälle tutustumiselle.

Tintti on tietysti ykkönen (mestariteoksia esimerkiksi Castafioren korut ja Tuhatkaunon tapaus), mutta heti perässä tulevat seuraavat sarjakuvasuosikkini:

Edgar P. Jacobs: Blake ja Mortimer.
Harmi ettei näitä kaikkia ole suomennettu. Siinä olisi jollekin kustantamolle kulttuuriteon paikka. Jälki on äärettömän tarkkaa, mutta hieman jäykkää. Tekstiä on paljon joten yhden albumine lukemiseen menee helposti tunteja aikaa, varsinkin kun jää ihmettelemään piirrosjäljen taituruutta. Olen yrittänyt lukea joitain ranskaksi, mutta silloin on eteneminen ollut todella hidasta.

Uderzo & Goscinny: Asterix.
Kilpailee Tintin kanssa ykköspaikasta. Objektiivisesti ajateltuna Asterix on ehkä parempikin, mutta Tintin nostalgiapisteet ratkaisevat edun sinne puolelle.

Tabary & Goscinny: Ahmed Ahne
Parhaimmillaan hyvä, mutta huonoimmillaan (Goscinnyn poismenon jälkeen) sangen rasittavaa luettavaa. Eikä se linjakaan ole enää kovin selkeää.

Morris & Goscinny: Lucky Luke
Samanlainen tapaus kuin Ahmed. Nykyinen jälki on onnetonta, mutta esimerkiksi Daltonin muori ja Serenadi Neljälle Daltonille ovat loistavia.

Bob Morane, Bernard Prince, Bruno Brazil yms
Nämä sankarit voidaan niputtaa yhteen kategoriaan, siksi samantyyppisiä ne ovat. Ne eivät ole ns hyviä sarjakuvia vaan lähinnä typerää roskaa, mutta jostain syystä olen niitä lukenut ja divareista haalinut aina kun olen onnistunut sellaisia löytämään. Piirrosjälki on tökeröä ja tarinat ohkaisia lukuunottamatta ehkä Bernard Prince-tarinaa Rämeitten hurjapäät.

Amerikkalaisista sarjakuvista suosikkiartistejani ovat Alex Raymond ja Will Eisner, jonka Spirit -työt koskettavat huumorillaan ja tunnelmallaan. Raymondin Rip Kirbyssa taasen mustavalkoinen jälki mielyttää. Kukapa osaisi piirtää puvuntakin jokaisen laskostuman niin taitavasti kuin Mr Raymond.

Elämäni listana (My life as a lath)

Osmo Poliitin kannustamana asetan tarkkailun alle henkilökohtaisia asioitani listojen muodossa.

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:

1. Sitoja. Kuullostaa eksoottiselta, mutta työ oli hyvinkin proosallista puurtamista metallitehtaalla teräsrullien parissa (olette varmaan nähnyt niitä vilistävän ohitsenne junanvaunuissa siististi perätysten)

2. Palovartija. Samalla tehtaalla kuin edellinen. Siisti homma jossa joutui välillä kahlaamaan nilkkojaan myöten öljyssä. Palovartijana jäi runsaasti aikaa lukemiselle. Esimerkiksi Kafkan Amerikka tuli vetästyä sähkökellarin uumenissa. Harkitsin tuolloin vakavasti oman kirjan kirjoittamista ja nimeksi olisi tullut tietysti Kirjoituksia sähkökellarista.

3. Opettaja. Kokemusta on niin aikaihmisten kuin pikkunaperoidenkin käsittelystä.

4. Tutkija. Elämänmittainen projekti, josta saa joskus palkkaakin. On kiva tutkia karttoja, julistetaidetta, musiikin historiaa tai ihan mitä vaan, mutta työnä homma liittyi media-alaan.

Neljä paikkaa, jossa olen asunut:

1. Oulu. Naperona
2. Raahe. Vähän isompana. Kotikaupunki.
3. Vaasa. pari kolme vuotta tuli ihmeteltyä vaasalaisten toilailuja. Asuntoja oli muutama tuona lyhyenä jaksona. Eniten tykkäsin Palosaaresta. Oli komia kirjasto ihan vieressä.
4. Tampere. Alaspäin valutaan siis. Nykyinen kotikaupunki, josta olisi vaikeaa lähteä enää muualle.

Neljä TV-ohjelmaa, joita katselen mieluusti:

Tulee katseltua tosi vähän intensiivisesti, mutta joitain kuitenkin:

1. Lunta tupaan. Se parempi Smith & Jones. Aiemmin tuli telkusta muistaakseni saman niminen länkkärisarja.
2. Vielä virtaa. Tämä pitää ottaa asenteella: aivot narikkaan. Hemmetin huono sarja itse asiassa, mutta brittiäijien leppoisaa jolkottelua on terapeuttista seurailla. Ja onhan siinä Wallacen ääni eli Peter Sallis. Mahtava narisija!
3. Conan O'Brien. Yleensä tulee katsottua ensimmäinen vieras ja sen jälkeinen lyhyt sketsi. Musiikkivieras innostaa harvoin paitsi seuraavat poikkeukset vuosien varrelta: Steve Earle, Neil Young, U2 ja Big Sandy & His Fly-Rite Boys.
4. Elokuvat. Enemmän kaipaisin 70-luvun elokuvia. Ne tuntuvat olevan pannassa kaikilla kanavilla. Uutta jyskettä tulee kyllä ja sitten jotain 40-luvun pukudraamaa. Löytyyhän niitä helmiä sieltäkin.

Neljä paikkaa, joissa olen lomaillut:

1. Jugoslavia. Nykyinen Slovenia ja Istrian rannikko. Loistava paikka pikkupojalle. Mieleen jäi hotellin piha-alueella pelattu Suomi-Saksa jalkapallomaaottelu vieraiden kesken. Ja kovapotkuinen jugoslaavitarjoilija joka veti vapaapotkullaan terassin korituolin säpäleiksi.
2. Norja. Pitkäaikainen suosikkimaa. Kolmesti on tullut käytyä. Pohjanmaan kasvatille ensimmäiset kokemukset lumihuippuisista vuorista olivat sävähdyttäviä.
3. Lontoo. Pari kertaa testattu ja hyväksi havaittu.
4. Länsi-Eurooppa pikakelauksena. Kahdesti on tullut käytyä interrail -matkalla. Tanskan kautta Saksaan ja sieltä välimerelle.

Neljä lempiruokaani:

1. Karajalanpaisti jossa on hitosti lanttua ja sipulia.
2. Kavarma. Tuli testattua Bulgariassa. Vähän niinkuin karjalanpaisti, mutta sirenejuustolla ja pippureilla höystettynä.
3. Lasagne. Itsetehtynä. Ei missään nimessä mikroruokien aatelia.
4. Hernekeitto. Arkeen ja juhlaan.

Rock'n´roll guitar

Jotkut pitää mopoista, jotkut helikoptereista.
Vieressä tai yllä on oma kitarani jostain Ibanezin arkistoista. Rickenbakkerihan se on ja saundi sen mukainen. Tähän pieni muistelo:




1979 lähdimme ystäväni kanssa Raahesta Ouluun ja tähtäimessä (nuorisoa kun olimme) joku Seppälän tapainen muotiliike. Jotenkin kuitenkin askel alkoi kääntymään iltapäivän mittaan kohteeseen: P.S.O -Musiikkiliike. Äiti oli antanut rahaa (oliko 100 mk) farkkuostoksiin. Nooh. Olihan siellä hyviä housuja mutta huomioni kiinnittyi vääjäämättömästi vastapäisen ikkunan vanhaan espanjalaisvalmisteisen akustisen kitaran näköiseen pönttöön ja jossa kielet sojoittivat irvokkaasti eri suuntiin.
Siitä sitten viimeisillä penneillä kotia päin ja skitta olalla. Ja vanhat oranssit Mic-Macit jalassa repeytyneenä pelkästä onnesta.

Ei mini miestä pahenna

Vaikka en mikään sanaleikkien suuri ystävä olekaan, niin tuo yllä olevaa otsikkoa olisi kyllä voinut käyttää joskus Morris Minin mainossloganina (minkä luovan dynamon Helsingin mediasisäpiiri on minussa menettänytkään).

Alunperin otsikolla oli tarkoitus (ja nyt on) valottaa bloginimeni etymologiaa. Titteliksi nappasin isoisäni toisen nimen. URL rakentuu samaisesta isoisäni toisesta nimestä sekä toisen isoisäni ainoasta nimestä. Theodorville kuullostaa sen verran komeelta, että sen niminen kaupunki tai ainakin lähiö on oltava jossain Tennesseen peräpelloilla. Nimet ovat kunnianosoituksia jo autuaammille metsästysmajoille siirtyneille esi-isilleni.

Theodor oli Torniosta Rovaniemelle v 1952 muuttanut (alunperin hämäläinen vaikkei siitä ymmärrettävästi koskaan meteliä pitänytkään) veturinkuljettaja, joka eli kunnioitettavaan ikään kuten sukunsa muutkin jäsenet. Olisi sinnitellyt vielä pidempään ellei paikallisen marketin liukuovi olisi rynkyttänyt hänen lonkkaansa hajalle hänen ollessaan maassa makaavana liukastumisen seurauksena. Elämän rautatie vei hänet siltä istumalta (tai sanoisinko makaamalta) sairaalaan, jossa loppu koitti ennen pitkää. Muistan "Theodorin" piippua polttelevana hyväsydämisenä herrasmiehenä ja kovana aikakauslehtien ja kirjojen lukijana.

Ville oli Pohjois-pohjanmaan miehiä. Ei mikään puukon tuppea rapisteleva uhoaja vaan lempeä jätti, joka teki työuransa Kemissä ja Oulussa Karjapohjolan autonkuljettajana. Hänestä sain inspiraation ensimmäiseen ymmärrettävään lauseeseeni: "Äijä ajaa autoa", jota kuulemma toistin useean otteeseen. Nykyisin noita ymmärrettäviä lauseita tuleekin harvemmin. Villeen eli "Äijään" liittyy myös usea todistamatta jäänyt legenda. Yksi liittyi hänen eittämättömään voimakkuuteensa. Kaveri oli näet kuin Big Mac -ateriansa väliin jättänyt Pat O'Brien. Jämäkkä mies oli kuulemma nostanut auton ilmaan kun hänen kaverinsa oli siitä vetoa lyönyt. Toinen legenda liittyy hänen Egyptin matkaansa, josta ei usealla ja loputtoman tuntuisilla rössypottuaterioilla käydyistä puheista huolimatta saatu koskaan mitään evidenssiä.

No, näistähän voisi puhua lisääkin, mutta antaa olla. Täytyy kylläkin myöntää, että jollain tavalla tuntuu hyvältä asettaa sanoiksi joitain asioita samalla niitä mietiskellen. Vaikkakin näin monen vuoden jälkeen. Ja kun muistot ovat hyviä niin nykyhetki ja tulevaisuuskin näyttäytyvät hyvässä valossa.

Että semmosta

Mielestäni liikaa tietokoneen ääressä istuvana (töissä enimmäkseen seisovana) ihmisenä olen pitkittänyt tällaisen blogin perustamista jo kauan. No, sitähän se pitkittäminen on. Mitä kauemmin pitkittämiseen kuluu aikaa sen onnistunempaa se on.

Kaikki uusi tekniikka kuten sähköposti, tekstiviesti tai dieselmoottori on aikanaan aiheuttanut ihopoimuissani vastarinnan väristyksiä vaikken mikään Pancho Villan kaltainen kapinallinen ole koskaan ollutkaan. Liekö teknisten uudistusten katatoninen vastustus peruja Juha Miedon Falunissa 1974 käyttämien puusuksien aiheuttamasta kansallisesta myötäitsesäälistä, joka tuntui hyvältä.

Blogeja, MySpacea, Youtubea, vertaisverkkoja ja muita it-teknologian ilmentymiä on tietysti turhaa vastustaa. Niitä voi välttää, mutta niiltä ei voi välttyä. Ne ovat aseita: "Luoti ei tapa vaan ihminen joka sen lähettää". Ja monestikin vastustus juontaa vain juurensa kyvyttömydestä käyttää uusia välineitä. Toki moraalisilla näkökannoillakin on aina oma paikkansa. Ja jos sitä ei itse osaa ottaa, aina löytyy otsalampulla varustettu opiskelijanörtti joka ohjaa oikealle penkkiriville ja pitää puolen tunnin amoraalisaarnan ennen jättämistään sinut posthistorian hämärään.

Harvoin tulee vastaan tilanteita, joissa uuden teknologian käyttöönotto on pakotettua. Lähinnä tulee mieleen digitaaliseen televisiolähetystekniikkaan siirtyminen ja ehkä myös tuo Falunin jälkeinen lasikuitusukseen siirtyminen. Seuraava voi olla maksuautomaattien poistuminen pankeistamme. Usein ajatellaan, että uusi teknologia vaikuttaa välittömästi ja pahimmillaan uhkana meihin henkilökohtaisesti. No. Neil Armstrong kävi tiettävästi kuussa 1969, mutta sehän ei millään muotoa meinannut sitä, että perheemme Oulun Raksilassa olisi ollut alettava kääriä arabia-astiastoamme Kalevan sunnuntainumeroihin pikaisen kuuhunmuuton varalta.

Yllä oleva vuodatus olkoon selitys sille, miksi olen välttänyt tähän asti esimerkiksi tällaisen blogin perustamista. Olkoon se myös selitys sille miksi nyt näitä kirjaimia tähän perätysten naputtelen. Tulipahan kokeiltua ja näissähän on se kiva puoli, että kun jotain nettiin lykkää niin sen voi sinne myös jättää, ikään kuin emoaluksestaan irtautuneen astronautin syvän avaruuden lempeään valssiin.